Vastavalmistunut yhteiskuntatieteiden maisteri Esko Heikkinen tuskin tajusi lehdistö- ja tiedotusupseeriksi Kyprokselle vuonna 1967 lähtiessään, että komennus tulisi viitoittamaan hänen tietään siviilissä. Reilut 40 vuotta myöhemmin Heikkinen sanoo empimättä, että Kyproksella kypsyi lopullinen ajatus ryhtyä toimittajaksi.
– Kyprokselle tuli vieraaksi suomalainen lehtimiesretkue, jonka mukana oli myös Uuden Suomen silloinen uutispäällikkö Esko Muinonen. Olin jo aikaisemmin hakenut lehdestä aluetoimittajan paikkaa, mutta Muinonen lupasi Kyproksella, että minut otetaan kotiutumiseni jälkeen päätoimitukseen, Heikkinen muistaa.
Ensimmäiset juttunsa Pielisjärvellä syntynyt Heikkinen oli tehnyt jo opiskelukesänään Saksasta käsin ja kokemusta oli tullut myös paikallislehden urheilupakinoitsijana Valkeakoskella. Alalle lähtönsä jälkeen hän työskenteli Uuden Suomen lisäksi muun muassa Kauppalehdessä, Tekniikka & Talous -lehdessä, Aamulehdessä sekä Auto, tekniikka ja kuljetus -lehdessä.
– Yksi tärkeimmistä medioistani on tietysti ollut Sinibaretti, jonka avustajana toimin vanhan ystäväni Hannu Leväsen pyynnöstä vuosina 1994–2007, muistuttaa Heikkinen.
Esko Heikkinen kolumnoi usean vuoden ajan Sinibaretin “Loud & clear” -palstalla, kirjoitti henkilökuvia kotimaisista “YK-julkkiksista” ja teki lehden nimissä muutamia reportaasimatkojakin.
– Taisin minä arvostella pari sotaelokuvaakin, hän paljastaa.

Camel boots -mies

Hannu Leväsen yhteydenoton jälkeen Heikkinen muistaa ajatelleensa, ettei Suomessa ole ylipäätään kovinkaan montaa rauhanturvaamiseen perehtynyttä toimittajaa.
– Ajattelin, että jos minulla on jotain annettavaa, niin miksen pistäisi itseäni likoon. Lopputulos oli minun näköistäni, mahdollisimman persoonallista tekstiä, itseään omia polkujaan tallaavaksi “Camel boots” -mieheksi luonnehtiva Heikkinen selvittää.
– Näin jälkikäteen voin sanoa, että olen suorastaan nauttinut saadessani tuoda mielipiteitäni julki Sinibaretin sivuilla. Välillä olen tehnyt sen aika suoraankin, mutta missään vaiheessa en ole kuitenkaan halunnut loukata ketään, jatkaa Heikkinen.
Esko Heikkinen kertoo innostuneensa rauhanturvaamisesta jo teini-ikäisenä luettuaan tarinoita Suezilta. Ajatus alas lähtemisestä kypsyi opiskeluaikana Tampereen yliopistossa, kun yksi opiskelukavereista pääsi heittämään puolen vuoden keikan Kyprokselle.
– Meitä oli useampia köyhiä poikia yliopistolla ja yhdessä alettiin miettiä ulkomaille lähtöä. Palkka tuntui hyvältä ja niin minäkin tulin pistäneeksi paperit vetämään heti valmistumiseni jälkeen. Ehdin olla puolisen vuotta töissä Yhtyneillä Paperitehtailla Valkeakoskella ennen kuin Teuvo Ijäs soitti puolustusministeriöstä ja tarjosi tiedotusupseerin paikkaa Kyproksella.
Autolla Pakistaniin
Kyproksen jälkeen Heikkinen ehti olla Uudessa Suomessa töissä runsaan vuoden ennen kuin ministeriön kutsu kävi toistamiseen.
– YK-toimiston päällikkö majuri Keijo Pennanen pyysi mukaan kautta aikojen toiselle reserviläisille tarkoitetulle tarkkailijakurssille. Meitä oli silloin mukana neljä reserviläistä ja oma mahdollisuuteni lähteä ulos tuli puolisen vuotta myöhemmin. Keksin itse pyytää UNMOGIP-ryhmään Kashmiriin, sillä Intia ja Pakistan kiinnostivat.
– Matka Pakistaniin tehtiin yhdessä ilmavoimissa palvelleen kapteeni Matti Tiaisen kanssa. Ostimme autot Saksasta ja ajoimme pitkän matkan perille. Mukana oli kanisterillinen lentokonebensaa, sillä kuulimme, että varsinkaan Afganistanista ei ollut saatavilla kunnollisia oktaaneja, Heikkinen kertoo.
Esko Heikkisen kolmas rauhanturvaajakokemus on peräisin Lähi-idästä, missä hän oli UNTSO:n sotilastarkkailijana vuosina 1976–78.
– Jos vertaan tämän päivän rauhanturvaamista siihen, mitä se oli omana aikanani varsinkin Kyproksella, niin toiminta on nyt paljon kurinalaisempaa. Kuusikymmentäluvulla oli viinanjuoni posketonta, siinä ei ollut mitään tolkkua, jyrähtää Heikkinen.

 

 

 

 

 

  Väärät kengät. Damaskoksen eli Ismacin Chief Unmo, norjalainen everstiluutnatti Nerheim antoi kapteeni Esko Heikkiselle huomautuksen. Kuva on OP 56:lta Golanilta. Kuva: Esko Heikkisen arkisto 

 

 

 

 

 

 

Yksityisopetuksessa

Myöskin suomalaisten kielitaito oli neljä vuosikymmentä sitten ihan eri luokkaa, mitä se on nyt. Esko Heikkinen kohensi omaa englannintaitoaan Kyproksella yhdessä Nastolan kirkkoherran Aslak Kettusen kanssa.
– En häpeile tunnustaa, että englantini oli alkeellista mennessäni saarelle. Aslakin kanssa kävimme yksityistunneilla eräällä brittinaisella, joka pani meidät tosi lujille. Hän antoi meille kotiläksyjä, pisti kirjoittamaan pitkiä aineita ja haukkui, kun kieli ei taipunut oikein. Siellä me aikamiehet napotettiin kuin koulupojat.
– Halu oppia oli niin kova, että päätin kestää. Otin itseäni niskasta kiinni ja kävin tunneilla, vaikka aina ei olisi oikein huvittanutkaan, Heikkinen naurahtaa.
Esko Heikkinen kertoo käyneensä Kyproksella sittemmin kymmenkunta kertaa. Kashmiriin hän puolestaan pääsi pääesikunnan kansainvälisen osaston avustuksella kirjoittaessaan “Sinibaretit tulen alla – Tehtävä Kashmirissa” -nimistä kirjaansa, joka julkaistiin vuonna 2006.
– Tutuilla paikoilla Lähi-idässä en ole sen koommin vieraillut, mutta jossain vaiheessa aion vielä mennä niin Beirutiin kuin Damaskokseenkin. Israeliin en sen sijaan halua.
Kashmir -kirjansa jälkeen Esko Heikkinen on julkaissut kaksi muutakin YK-tehtävista kertovaa teosta. “Rauhanturvaajat – YK -miehet kertovat” ilmestyi sekin vuonna 2006 ja “OP Khiam – Tehtävä Libanonissa” viime vuonna.

Kirja rintamalotista

Heikkinen paljastaa, että seuraavankin kirjan aihe on jo valmiina.
– Mielessäni on työnimi “Talvisodan kolme lottaa”. Se kertoo äidistäni ja hänen kahdesta sisarestaan, jotka kaikki olivat Lieksan suunnalla rintamalottina. Kysymys on traagisista ja dramaattisista elämänvaiheista. Äitini pyysi viimeisenä hetkenään, että en kirjoittaisi heidän omilla nimillään eli kirjasta tulee fiktiota, Heikkinen selvittää.
– En pidä kuitenkaan mitään kiirettä, enkä rupea hosumaan. Jos jätkällä riittää virtaa ja luoja suo, niin jossain vaiheessa ajatukset varmasti kuitenkin vielä kypsyvät kirjaksi asti. Ensimmäisessä vaiheessa pitänee ruveta istumaan sota-arkistossa, hän suunnittelee.

Afrikka jäi käymättä

Esko Heikkisen kaltaiselta kosmopoliitilta ei malta olla kysymättä, olisiko hänellä ollut haluja kenties vielä useampaankin rauhanturvakomennukseen. Vastaus kuuluu, että kyllä olisi.
– Afrikka olisi ollut mielenkiintoinen paikka nähdä ja kokea. Olin vaivihkaa lähetellyt savumerkkejä YK-toimiston suuntaan ja ilmoittanut, että olen vapaaehtoinen. 1980-luvun alussa oli jo valmiuksia lähettää suomalaisia Namibiaan, mutta se hanke ei sitten koskaan toteutunut.
Kolmesta erilaisesta komennuksestaan Heikkinen nostaa hetken miettimisen jälkeen ykköseksi ensimmäisen eli Kyproksen. Näin siitäkin huolimatta, että kuri saarella ei todellakaan ollut aina paras mahdollinen.
– Pidettäköön Heikkistä sitten tiukkapipona, mutta minä edellytän suomalaisten sotilaiden käyttäytyvän maailmalla kurinalaisesti, hän päättää.